Perinteinen ja perinteikäs Jemma Poker Tour koki seitsemännen toimintakautensa hyvin kaoottisia ja ikäviäkin piirteitä saaneita käänteitä. Pelipaikkaa haettiin kissojen ja koirien kanssa, ja eri miljöitä pelmahti esille peräti viisi. Tämä jäi mieleenpainuvimmaksi piirteeksi kaudesta s11, sillä mitä pelaajiin tulee, itse kukin löysi paikkansa JPT:n konseptista, vaikka monenmoista läiskijänketaletta tyrkyllä kävikin.
Itse asiassa 18 pelaajaa ja kahdeksan fuksia ovat uusia ennätyksiä, mikä tarkoittaa ainakin sitä, että yhteisö on uusiintumassa. Uusista pelaajapersoonista huolimatta pelin laatu pysyi entisenlaisena, vaikka syksyn mittaan saatiinkin kuulla Rentukassa ja Kierteessä suoritetuista korttiuroteoista. Huimaavia jakoja pelattiin taas ihan kasoittain, ja rinki sai todistaa erinäisiä henkisiä pirstaloitumisia.
Tulosliuskan kärjestä löytyi sentään tuttuja nimiä, sillä kahdeksankaan fuksia ynnä vanhojen jäärien yhteisrintama ei riittänyt katkaisemaan Ran –dynastian hegemoniaa, vaikka wanha mestari Ratti Mantonen ei ollutkaan tukemassa henkiin jääneen Ran –duon armotonta puolustustaistelua maailmaa vastaan. Merkittävimmät nousut kohti tosinelaisen pokerimaailman terävintä huippua tekivät pelaajapersoonat Sami Kumpulainen, Joonas Luoti ja Vilma Hakola, jotka jättivät taakseen monen monituista pokeristaraa.
1) Lasse Ranta. Miksi pelaajapersoona Ranta, eikä kukaan 17 haastajan laumasta? Koska Ranta oli kaksinpelissä kaksitoista kertaa ja voitti niistä yhdeksän. Piste.
2) Rene Ranka. Suurin ”jos vielä kerran” –puhein kauteen lähteneen Rane Rengan selkärangan tienoilta kuului kohtalokkaantuntuinen naksahdus ykkös”haastaja” Rannan saatua killing spree –vaihteen päälle marraskuussa. Otteet paranivat loppua kohden, mutta matka loppui kesken.
3) Sami Kumpulainen. Tulokkaista eniten osallistumisia, eniten voittoja ja pisteitä. Kolme osakilpailuvoittoa ei ole vähäpätöinen saavutus. Eroa eteen ja taakse melkoisen selkeästi. Poisjäänti ensi ja mahdollisesti sitä seuraavalla kaudella avaa mielenkiintoisia näkymiä mitalitaisteluun tulevina kausina.
4) Joonas Luoti. Tasaisen pääjoukon kärjessä. Ainoa voitollinen tulokaspelaaja (+1€). Eleetöntä ja tasaista suoritusta viikosta toiseen, ja kauden kohokohdiksi jäivät kaksi osakilpailuvoittoa.
5) Vilma Hakola. Ensimmäinen asemansa vakiinnuttanut naispelaaja ja JPT:n ylivoimaisesti aktiivisin nefisti. Silti tihennettävä osallistumistaan, jos aikoo edes haaveilla menestyksestä. Huomionarvoista vain yksi voitto kuudesta kaksinpelistä.
6) Lauri Karvonen. Kauden seitsemästä pisteestä kuusi yhtenä iltana, mikä tasaisena kautena riitti kuin riittikin kuudenteen sijaan. Osallistuminen summittaista ja häilyvää.
7) Johannes Heikkilä. Sic transit gloria mundi. Takavuosien vakiomitalisti ja pelote taantui tavalliseksi kuolevaiseksi. Viisi pistettä kahdeksasta pelistä osoittaa, että potentiaali on yhä olemassa, mutta peleissä pitäisi muistaa myös käydä.
8) Tapio Väänänen. Sinnikäs 20 pelin puurtaja sai palkintonsa lähes viimeisessä paikassa itsenäisyyspäivänä. Se oli toki Pyrhoksen voitto, sillä kolmenkympin kuoppa on karu tilasto. Vastaa Kauri Larvosen muassa JPT –historian pisimmästä kaksinpelistä.
9) Jussi Lipitsäinen. Kauden kolmanneksi voitokkain pelaaja, jos kohta tilastovertailukelpoisuuden kanssa on vähän niin ja näin. Nefan ja JPT:n siirtymisellä Tosine-huoneeseen saattaa olla elvyttävä ja edistävä vaikutus pelaajapersoona Lipitsäisen aktiivisuudelle.
10) Joonas Partanen. Toinen epäonnen soturi. Syksyn 2010 Calder –voittajan oli osallistumisaktiivisuudestaan huolimatta tyytyminen kolmeen kakkossijaan, jolloin edelliskausien kelvolliset pistemäärät (6 ja 9) ottivat takapakkia. Mutta suurimmat voittonsa pelaajapersoona Partanen saavuttikin Rentukassa.
11) Ville Salmela. Kärsi tehottomuudesta koko kauden ja putosi sitten motivaatiokuoppaan.
12) Joonas Puhto. Yhden illan ihme ei jättänyt erityistä kuvaa pelaajapersoonasta sinänsä, mutta osoittaa, että JPT:n tunnettavuus on jopa tiedekuntarajat ylittävää!
13) Antti Kiviranta. Kirkastaisiko aktiivisempi osallistuminen pelaajapersoonan kuvaa? JPT-historian neljäs ei-tosinelainen pisteillä.
14) Mikko Hiljanen. Pelasi, hävisi ja katosi. Neljännet sijat yleisimpiä, mikä ei suinkaan mairittele JPT-historian kuudenneksi menestyneintä pelaajaa.
15) Petrus Kauppinen. Vaikea tulokaskausi jättää paljon näyttövaraa kevätkaudelle.
16) Niko Varjus. Myöhäisherännäinen ei ehtinyt jättää kummoistakaan jälkeä JPT:n tähtitaivaalle.
17) Aapo Pöyhönen. Mitä ilmeisimmin kyllästyi kauden avajaisten jälkeen.
18) Juho Annala.
sunnuntai 25. joulukuuta 2011
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Let's gamble!(?)
Olen pelannut korttia rahasta enemmän tai vähemmän säännöllisesti nelisen vuotta. Silti en ole pelannut uhkapeliä minuuttiakaan. "Oletpas", älähtää ehkä joku, "rahasta pelaaminenhan on uhkapeliä." Väärin. Kyseessä on yksi suurimpia rahapeliin liittyvistä virhellisistä myyteistä. Selvennetään.
Suomen lainsäädäntö on tässä kohtaa mukavan väljä. Uhkapeli määritellään tunnistettavimmin siten, että pelinhoitaja ottaa itselleen tai talolle ennalta määrätyn osuuden potista, niin sanotun raken. Toinen määritelmä koskee pelikassaa. Panos ei saa ylittää pelaajan maksukykyä. "Maksukyky" on jokaisen itsensä päätettävissä. Kirjoittajalle kolmen binin (=sisäänoston) tappio illassa on kirvelevä muttei katastrofi. Täten en koe pelaavani uhkaa, vaikka katkeamista silloin tällöin tapahtuukin. Pelin ollessa pientä, esimerkkitapauksessa NLHE 0,10 (luku tulee suuren blindin koosta) 5€:n sisäänostolla, ei pelkoa perikadosta käytännössä ole.
Toki Raha-automaattiyhdistyksellä on virallinen monopoli rahapelien hallinnoimisesta. Tämän hoksaa varmasti jokainen hedelmäpeliä ja tuplapottia pelannut. Kun puhutaan kirjoittajalle läheisestä aiheesta nimeltä pokeri, on seutukunnan ainoa virallinen pelipaikka Brick's:n Club Ray (pahoittelut mainostamisesta). Epävirallisia rinkejä on muutamissa ravitsemus- ja juomitsemusliikkeissä; ne ovat pääasiassa ilmaisturnausten lieveilmiöinä syntyneitä pienen piirin pyörittämiä.
Millainen on tämä kokokuvio JPT:n näkökulmasta? Eräs Tosineen (entinen) silmäätekevä ilmaisi aktiiviurallaan, kieltämättä koomisella tavalla naivin, huolensa siitä, miten akatemia suhtautuisi tiloissaan harrastettavaan "uhkapeliin": "Mainitaan vielä se, että yliopisto ei välttämättä arvosta uhkapeliä omissa tiloissaan". Sitaatti on kyseiseltä henkilöltä ja käytetty ilman hänen suostumustaan. Mikä tässä erityisesti kiinnostaa on se, että missä hän on 'uhkapeliä' näkevinään. Hänen esittämänsä näkemys on tietysti täyttä tasoa maallikko/ummikko, mutta tärkeä osoitus hätäisten johtopäätösten voimasta.
JPT:n kahden euron turnaus on miniatyyripeliä. Tosiasiassa pelaaja saattaa hävitä illassa korkeintaan neljä (4) euroa. Väitän, että vastaavia rinkejä löytyy joka ainoasta JYY:n kohtuukokoisesta ainejärjestöstä, ja JPT on liikevaihdoltaan varmasti pienimmästä päästä, sillä raha ei tunnetusti ole meidän ykkösprioriteettimme millään muotoa. Jos yliopisto pelkää esimerkiksi maineensa puolesta rahapelejä, se olisi jo ryhtynyt toimiin toiminnan kitkemiseksi. Vasta-argumenttina pätee ainakin JPT:n kohdalla se, että se on Tosineen jäsenilleen tarjoamaan päihteetöntä säännöllistä ohjelmaa, mihin Ylioppilaskunta on järjestöjään kannustanut. Olisi siis absurdia, jos tällainen aktiviteetti ehkäistään.
Suomen lainsäädäntö on tässä kohtaa mukavan väljä. Uhkapeli määritellään tunnistettavimmin siten, että pelinhoitaja ottaa itselleen tai talolle ennalta määrätyn osuuden potista, niin sanotun raken. Toinen määritelmä koskee pelikassaa. Panos ei saa ylittää pelaajan maksukykyä. "Maksukyky" on jokaisen itsensä päätettävissä. Kirjoittajalle kolmen binin (=sisäänoston) tappio illassa on kirvelevä muttei katastrofi. Täten en koe pelaavani uhkaa, vaikka katkeamista silloin tällöin tapahtuukin. Pelin ollessa pientä, esimerkkitapauksessa NLHE 0,10 (luku tulee suuren blindin koosta) 5€:n sisäänostolla, ei pelkoa perikadosta käytännössä ole.
Toki Raha-automaattiyhdistyksellä on virallinen monopoli rahapelien hallinnoimisesta. Tämän hoksaa varmasti jokainen hedelmäpeliä ja tuplapottia pelannut. Kun puhutaan kirjoittajalle läheisestä aiheesta nimeltä pokeri, on seutukunnan ainoa virallinen pelipaikka Brick's:n Club Ray (pahoittelut mainostamisesta). Epävirallisia rinkejä on muutamissa ravitsemus- ja juomitsemusliikkeissä; ne ovat pääasiassa ilmaisturnausten lieveilmiöinä syntyneitä pienen piirin pyörittämiä.
Millainen on tämä kokokuvio JPT:n näkökulmasta? Eräs Tosineen (entinen) silmäätekevä ilmaisi aktiiviurallaan, kieltämättä koomisella tavalla naivin, huolensa siitä, miten akatemia suhtautuisi tiloissaan harrastettavaan "uhkapeliin": "Mainitaan vielä se, että yliopisto ei välttämättä arvosta uhkapeliä omissa tiloissaan". Sitaatti on kyseiseltä henkilöltä ja käytetty ilman hänen suostumustaan. Mikä tässä erityisesti kiinnostaa on se, että missä hän on 'uhkapeliä' näkevinään. Hänen esittämänsä näkemys on tietysti täyttä tasoa maallikko/ummikko, mutta tärkeä osoitus hätäisten johtopäätösten voimasta.
JPT:n kahden euron turnaus on miniatyyripeliä. Tosiasiassa pelaaja saattaa hävitä illassa korkeintaan neljä (4) euroa. Väitän, että vastaavia rinkejä löytyy joka ainoasta JYY:n kohtuukokoisesta ainejärjestöstä, ja JPT on liikevaihdoltaan varmasti pienimmästä päästä, sillä raha ei tunnetusti ole meidän ykkösprioriteettimme millään muotoa. Jos yliopisto pelkää esimerkiksi maineensa puolesta rahapelejä, se olisi jo ryhtynyt toimiin toiminnan kitkemiseksi. Vasta-argumenttina pätee ainakin JPT:n kohdalla se, että se on Tosineen jäsenilleen tarjoamaan päihteetöntä säännöllistä ohjelmaa, mihin Ylioppilaskunta on järjestöjään kannustanut. Olisi siis absurdia, jos tällainen aktiviteetti ehkäistään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)