Exodus

Jemman poistumisesta on jo sen verran aikaa, että on aiheellista katsastaa tilanne järjestelmänmuutoksen jälkeen.

Kuten hyvin tiedetään, Jemma myytiin ennen lukuvuoden alkua tilapalvelun käyttöön. Odottamaton käänne aiheutti kiivaan ja huolenalaisen keskustelun JPT-yhteisössä. Millainen olisi tulevaisuus? Oli keksittävä uusi paikka, jollaisia ei ihan joka oksalla kasvanut. Pahimmillaan väläyteltiin (-lin) mahdollisuutta järjestää pelit yksityisasunnoissa, mikä oli epävarma pohja pitkäjänteiselle tapahtumalle. Perusidea oli, että JPT on järjestettävä paikassa johon a) mahtuu b) pääsee säännöllisesti c) voi mennä ilman pelkoa ulkopuolisten interventiota (örr pääseeks mukaan örr millä panoksille te pelaatte örr örr mä oon pelannu netissä).

Sinänsä ongelma ratkesi loppujen lopuksi helposti. Pelastavaksi enkeliksi tuli Nefa, ja sen ainejärjestötila Kivijalka. Näin ollen HELA:n ainejärjestöjen yhteistyö - joka on ollut puolen vuosikymmentä silkkaa sanahelinää - konkretisoitui kaikkia palvelevalla mielekkäällä tavalla. Kivijalka on tilana Jemmaa suurempi. Täten pelaajia mahtuu enemmän ja pelipinta-alaa on ihan pöllösti. Samaten Jemmalle ominainen intiimiys on karissut. Onneksi ihmisten egot täyttävät suurimmatkin palatsit helpolla. heh heh Kivijalasta on bongattavissa enemmän irtovitsejä, jos kohta lehtileikkeiden ripustaminen lienee hienoinen ongelma. Etnoloog eivät välttämättä siedä 'kivipese Jeans Kyllönen' -julistamista seinillään. Sitten vielä Funktionäppäin Viisi on huomannut joutuneensa illan pääesiintyjän paikalta sivuklubin kulttisankariksi. Sic transit.

Mikä on olennaista, että JPT kesti muutoksen ja kykeni reagoimaan siihen alta aikayksikön (tämän takia viikon tauko ennen pelien alkamista, tämän!). Se kertoo paljon siitä, miten organisaatio on kehittynyt viimeisten parin vuoden aikana. Siitäkin huolimatta, että jäsenistö, kontaktipinta ja muoto ovat pysyneet melko lailla samoina. Vähemmän sitoutunut ryhmittymä olisi hajonnut palasiksi. Uuteen maailmaan meitä ei johdattanut Mooses, Mooses Hauskala, Kolumbus vaan tahto. Tahtotekijät ratkaisevat paljon asioita myös JPT:ssa.

Nyt kuuden viikon kivijaloittelun jälkeen on hienoa huomata, että mikään ei ole muuttunut. Mistään ei ole tarvinnut luopua. Päin vastoin. Syksyn mittaan meille on tullut neljää uutta pelaajaa - peräti ulkotosinelainen, joka ei ollut mikään yhden illan ihme. Uusi pöytä on tuonut mukaan Suuren Maailman tuntua. Enää puuttuu katsomosiluetti ja Mike Sextonin viiltävät analyysit kaiuttimista.

Hyvästi, Jemma. Tervetuloa, Kivijalka.

They were expandable

JPT:n peleissä on viimeisten neljän kauden aikana käynyt 21 pelaajaa. Useimmat ovat lähtöisin yhdestä kantasolusta, johon on ollut helppo kytkeytyä näin tiivissä verkostossa. Suurin osa vakiolätkijöistä tunsi toisensa entuudestaan. Jotkut, eivät tietenkään kaikki. Mahdollisesti JPT on ollut hyvä instanssi uusille pelaajille. Porukkaan on helppo päästä.

Kai?

Jo aikaisemmassa blogissa otin kantaa pelirinkien sisäiseen ryhmädynamiikkaan, jossa ryhmän sisäinen koodisto ja tapakulttuuri rakentuvat ajan mittaan omalaatuiseksi. Toisinaan syntyy jopa uusi kieli ja henkilöt saavat uusia identiteettejä. Vuoden aikana pelitunteja tulee melkoisesti, ynnä sitten ulko-jemmaiset kanssakäymiset näiden samojen tyyppien kanssa. Miten helposti tällaiseen joukkoon on päästä?

Usein puhutaan siitä, että adoptaatio (?) vaatii tietynlaisen mielenlaadun. On oltava vastaanottavainen ja mukautuva. Lähtökohtaisesti Jemma ottaa kaiken vastaan ja kuka tahansa on tervetullut. Tietysti mihin tahansa uuteen ja vakiintuneeseen joukkoon tuleminen on hankalaa, jos ei ole luonnostaan erityisen sosiaalinen. Ei liene mikään salaisuus, että JPT:ssä sanan säilä viuhuu välillä terävästi. Se vaatii totuttelua. Mutta sittenpä on sitäkin hauskempaa!

JPT pysyy sisäisesti samana. Ydinporukka on ollut (Jemman suhteen) kuin sillit purkissa kahden vuoden ajan, eikä ole syytä olettaa saattueen hajaantumista. Kahdeksaa fuksia odotellessa.

JPT:n kausi S-10 starttaa tiistaina 14.9. Kivijalassa klo 16.

Tilinteon hetki

Tässä vaiheessa on aika harrastaa retrospektiota, kuten isot ihmiset sanovat. Analysoin nyt jälkiviisaasti omia edesottamuksiani menneellä kaudella.

Kevät 2010 oli varmasti pelillisesti paras, vaikka mestaruus jäi haaveeksi. Kertakaikkisen lähelle se kuitenkin jäi. Mutta henkilökohtainen piste-ennätys tuli kuitenkin tehtyä. Totuuden nimessä on silti muistutettava, että pelikohtainen pistekeskiarvo on vaatimaton. Kuusi voittoa ja peräti 12 kakkossijaa. Toisin sanoen 18:sta heads-upista hävisin 12. Kaksi kolmesta. Se on liikaa, ja asiaan on tehtävä muutos. Nyt on koko kesä aikaa hioa strategiaa. Vertasin Tosine -lehdessä pelitapaani maratoonariin. Ensi kaudeksi on opeteltava myös sprintterin maneerit.

JPT yhteisönä on lähtenyt rivakkaan nousuun tällä kaudella. Kevätkauden 12 pelaajaa on hyvä suoritus, mutta vielä olennaisempaa on, että viikottainen säännöllinen kävijämäärä on kasvanut. Peli-illat eivät ole vaakalaudalla kahden tai kolmen poisjäännin vuoksi. JPT näkyy myös muualla, kuten lukijapersoona Rantonen huomautti edellisen blogin kommentaareissa: Meillä on vireä Facebook -yhteisö, tulospalvelu Homepokersystem.com -sivustolla sekä tämä blogi. Lisäksi Jemma Poker Tour saa 36700 osumaa Googlen hakukoneella. Mikä on seuraava askel? Foorumi? Wikipedia -artikkeli? Tai kenties oma Jemmapedia?

Jemman voitto näkyy lankeavan kohtalonomaisesti Ran -ketjulle. Onko nomen omen? Ei ikinä. Täten heitän haasteen herroille Hei, Hil, Huo, Juu, Kar, Moi ym. Tehkää kaikkenne murtaaksenne Ran -hegemonian Jemmassa. Nyt on teidän paikkanne iskeä.

Marginaalista muottiin

Jemma Poker Tourin neljäs kausi on pian päättymässä, joten on aika hieman katsella taaksepäin, mitä olemme todella saaneet aikaan. Lähtökohta oli se, että koko projekti lähti liikkeelle hetken mielijohteesta. Tämä on klisee, mutta paikkansa pitävä. Puskaradiota pidettiin päällä pari viikkoa, ja homma käynnistettiin melkoisella 'toivotaan, toivotaan' -asenteella. Pohja tosinelaiseen pokeriharrastukseen oli luotu jo kahtena edellisenä keväänä, tässä vaiheessa jo valmistuneen Teemu Haataisen luotsaamissa kotipeleissä. Pelaajia oli puolen tusinaa, joista muutama on Jemmallekin tuttuja hahmoja (Jonne, Tapio ja tämän kirjoittaja).

JPT:n alku oli vaatimaton. Pelaajia oli ensimmäisellä kerralla viisi ja pelisysteemi kopioitu tyypillisestä freeroll -turnauksesta (pl. sisäänosto). JPT jäi henkiin ja kasvatti vähitellen yleistä kiinnostusta. Vaikka pelaajia on ollut yli 20, on käytännössä turnee pyörinyt 5-6 uskollisen vakiolätkijän voimin. Voidaan siis syystä puhua jonkinlaisesta kulttistatuksesta. Monelle voi olla vaikea uskoa, että näinkin matemaattinen peli voi saada pysyvän jalansijan humanistien vapaa-ajanviettoon. Yhtä moni ei varmaankaan käsitä, että JPT:n vetovoima on jossain ihan muualla kuin itse pelissä.

Suuri yleisö on jättänyt paitsi JPT:n myös koko Jemman tietoisuutensa ulkopuolelle. Samoin Tosineen hallituksen suhtautuminen on ollut kiehtovan monimuotoista. Heikki Koskinen (PJ 2006), jonka ansiosta Jemma meillä on, pitää Jemmaa edelleen lempilapsenaan, vaikka mies kaukana Petroskoissa eleleekin.

Legendaariseksi on muuten muodostunut sananvaihto Heikin ja laitoksen silloisen johtajan Petri Karosen kanssa.
PK: Onko tämän tarkoitus olla enemmän työskentely- vai vapaa-ajanviettotila?
HK: Joo, ehdottomasti.

Johanna Pietiläinen (2007) viittasi Jemmaan kintaalla. Noora Virokannas sitä vastoin tuntee avointa sympatiaa Jemmaa ja JPT:ia kohtaan. Se on harvinaista täysin ulkopuoliselle taholle. Juha Västilä (2009) käänsi kelkkaa 180 astetta osoittamalla johtajuutta hieman kyseenalaisin keinoin (tapahtumat lienevät kaikkien tiedossa, eikä niitä ole tarpeellista tässä toistaa). Edellisen puheenjohtajan asenne on paradoksaalinen, sillä viime syksynä JPT oli suosionsa aallonharjalla. Petri Honkosen (2010) suhtautuminen on ollut ylipäätään neutraalia. Yhteistä puheenjohtajille on ollut se, että kukaan ei ole kortinpelaajia. Mutta monella Jemmassa pelanneella on hallitusvastuuta vyöllään, tänäkin päivänä.

Tällä hetkellä JPT on jo asemansa vakiinnuttanut, eikä sen tarvitse perustella olemassaoloaan kenellekään. Silti toimintaan liittyy tietynlaista identiteetin hakemista. Mikä saa ihmiset käyttämään yhden illan viikossa pelaamiseen? Syitä on varmasti yhtä monta kuin on pelaajiakin, mutta siksi juuri jokainut jemmalainen on tärkeä. Heistä saa JPT muotonsa. Sitä paitsi, mitä olisi historianopiskelijan alkuviikko ilman henkireikää?

Roskasta rospuuttoon

Useimmat pelaajat ajattelevat, että on olemassa kahdenlaisia kortteja: hyviä ja huonoja. Jaottelun ei tarvitse olla näin jyrkkä, vaikka useimmiten siltä tuntuukin. Käsivariaatioita on satoja, ja niiden kehittyminen pöydässä avaa kymmeniä tuhansia mahdollisuuksia. Millä tahansa kädellä voi voittaa. On toinen asia, miten järkevää tiettyyn kategoriaan kuuluvien korttien pelaaminen on. Tässä olen jaotellut kortit viiteen.

1. AA

Yksiselitteisesti paras mahdollinen lähtökäsi, joten se on ylhäisessä yksinäisyydessään. Varmaankin 95% pelaajista pelaa naulat samalla tavalla. Myös vaarallisen suuri osa pelaajista ylipelaa tämän käden. Ässäparin kippaaminen on vaikeinta. Preflop niin ei käy käytännössä ikinä, hyvin harvoin myöskään postflopissa. AA:n asema on huikea, muttei kiveenhakattu. Random -käsi voittaa AA:n 27% jaoista. A-x voittaa 7% (suittina prosentit ovat jo 10). Pienemmät parit ovat "vain" 4-1 tappiolla. Tiukoissa turnauksissa ässien pelaaminen on vaikeaa. Postflop sillä saa vähän tuottoa, mutta voi menettää helposti kaiken.

2. Monsterit - KK, QQ, JJ, AK

Mikä tahansa näistä johtaa lähes varmasti. Sananlasku kuuluu: "To get them - luck. To make the most out of them - skill." Yleensä monsterit pelataan samalla tavalla kuin ässät, mutta niistä pääsee helpommin eroon. Yksikin ylikortti jarruttaa kummasti. Erityisesti jätkäparin pelaamista monet vihaavat. Ilman settiä se on usein pulassa. Reraiseen vastaaminen on tuskaista, sillä ylipari löytyy usein, ja AK/AQ vastaan ollaan kolikonheitossa. AK on veikeä lähtökäsi. Osuma jompaankumpaan, niin ollaan vahvoilla. AK saa melko usein maksun miltä tahansa ässältä tai kurkolta. Lisäksi parhaana suoran vetokätenä se syö mukavasti vastaoutteja QQlta ja JJltä. Toisaalta AK tarvitsee apuja. Sen asemaa kuvastaa hyvin sen lempinimi Anna Kournikova: Näyttää hyvältä, muttei ikinä voita mitään.

3. Vahvat - TT, AQ, JT

Edelliseen verrattuna pieni ryhmä, sillä nämä kädet saavat aikaan eniten äksöniä. Näiilä tavataan myös korottaa mistä tahansa positiosta, ja sitten nihkeästi otetaan kantaa reraiseen. Pokerilegenda Doyle Brunson karttaa AQ:n pelaamista, koska se johtaa usein ongelmiin. Silti AQ kannattaa pelata aggressiivisesti. Sillä voi huoletta lyödä kylkeen ja näin selvittää, onko vihulla oikeasti mitään. Sama koskee kymppiparia. Se johtaa usein, eikä sillä lyövän tai päällelyövän tarvitse säikähtää pöytään tulevia ylikortteja. Heikot akat ja jätkät lähtevät litomaan ison lyönnin alta. Jätkä-kymppi kuuluu monen suosikkikäsiin. Niihin osuu suhteellisen usein, ja ylikortit palvelevat sitä suoran mahdollisuuksilla. JT on harvoin dominoitu (elävä AK/AQ/KQ vastaan). Etenkin suittina se on käyttökelpoinen ase.

4. Spekulatiiviset - suittikonnektorit T9-54 ja parit 9-6

Nämä kädet ovat harvoin yksinään mitään, mutta osuessaan mieletöntä tykistöä. Keskisetti saa yliparilta takuuvarmasti rahat (jollei vihu ole hyyyyvin tiukka tai saa ylimaallisen hyvän riidin). Suittikonsut hakevat kertoimia vedoilleen. Monet löisivätkin niillä kylkeen. Myös pariutunut pöytä tyyliin K-7-7 on osuessaan lottovoitto. Tällaiset kädet on helppo pelata. Jos eivät osu, pois - jos osuvat, voi keksiä tuhat ja yksi keinoa niistää vihulta rahat.

5. Marginaalikädet - AJ, AT, KQ, KJ, KT, QT, J9 suitti ja pienet parit

Ongelmakädet. Tyhjään pottiin näyttävät hyviltä, mutta kun seurakunta alkaa riehumaan, ne kalpenevat. Ne kun eivät IKINÄ johda mitään kättä. KQ häviää kaikille ässille, on pulassa akoille ja täysi muumio kurkoja vastaan. Kaikkia alempia pareja vastaan ollaan kolikonheitossa tappiolla. Kx tarvitsee vähintään kaksi osumaa. Jos pöytä K-8-3 aiheuttaa paljon äsköniä, on ässää pienempi kurko usein kevyttä kauraa. Monet varmasti miellään pelaavat tämän ryhmän käsiä suoran potentiaalin vuoksi, mutta kun flopatun suoran todennäköisyys on 1:77... Pienillä pareilla (tässä: 6sia pienemmät) pitää pelata maltillisesti. Osumatta kannattaa pitää potti pienenä. Check-check-check on hyväksyttyä taktiikkaa. Postriver niillä voi yrittää metsästää bluffeja.

6. Roskaa (keskiarvokäsi on Q7, jota huonommat ovat roskia ilman muuta, mutta myös kymppiä pienemmät kurkot ja ässät)

Käsivalikoimista yli 60% kuuluu vähän kategoriaan. Niitä kannattaa vältellä, mutta pidemmän down-swingin koittaessa rangea on pakko laventaa. Etenkin turnauksessa, jossa blindit syövät kyylän elävältä ennemmin tai myöhemmin. Myös heads-upissa on yksinkertaisesti pakko pelata roskilla. Monet pelaavat löysästi turnauksen alkuvaiheessa, jolloin pelaaminen on halpaa. Tämä on virhe. Peliä pitää päinvastoin avata myöhemmässä vaiheessa, edellä mainitun syyn vuoksi. Alkuvaiheessa instana kipattu Q9o on myöhemmässä vaiheessa sangen houkuttelevan näköinen.

Laitan loppuun vielä kymmenen suosikkikättäni (so. joilla olen voittanut eniten/hävinnyt vähiten mutun mukaan)

TT
AK
98s
86s
JT
AA
QTs
JJ
A5s (uskokaa tai älkää)
KK

Sinänsä vahva akkapari on jäänyt pois. Inhoan sen pelaamista. Sillä haluaisi maksuja, mutta toisaalta sitä on vaikea suojella montaa vihua vastaan. JJ on helpompi. Sillä voi suruttua puskea ja pistää vastustajat itkemään.

JPT ja raittiuskysymys

Kaikki lukutaitoiset ovat varmasti huomanneet, että JPT tituleeraa itseään muun muassa raittiusseuraksi. Itse asiassa koko titulatuuri alkaa olla pitkä kuin Nikolai toisen vastaava aikanaan. Kuitenkin tietämättömälle on sanottava, että jokainen noista ”lisänimistä” on keksitty täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vakaasti harkiten. Lisäksi jokainen tituleeraus on joutunut käymään tiukan vertaisarvioinnin ja ainoastaan tätä kautta on päässyt yhdeksi muiden joukkoon.

Raittiusasiasta puhuttaessa lukijan on syytä huomata, että JPT ei käsitä raittiutta siinä 1900-luvun alun suppeassa merkityksessä, joka kieltää totaalisesti alkoholista nauttimisen. Ei, emme ole antaneet juhlallista valaa tai vakuutusta, jossa kieltäydymme ilolienten kutsusta. Niin ikään emme pyri siihen, että hiivabakteeri kuolisi sukupuuttoon, jotta alkoholin valmistus käymisteitse olisi mahdotonta. Sen sijaan olemme keksineet raittiudelle uudenlaisen merkityksen. Olemme yhteisöllisesti raittiita, mutta yksilötasolla meistä jokainen juo viinaa niin paljon kuin itse haluaa. Kuten K.H.J.V. totesi: ”Suomella oli pitkä ja ansiokas alkoholikulttuuri kunnes raittiusseurat sen pilasivat”. Suomalaisen kulttuurin ystävinä pyrimme kaikin mahdollisin keinoin nostamaan kulttuurin jälleen kukoistukseen.

Lukijan ei tule olettaa, että JPT olisi tietoisesti valinnut yhteisöllisen raittiuden. Voidaan sanoa, että muiden harrastusten, ennen muuta pokerin, kautta raittius on valinnut meidän. Jokainen pokeria pelannut tietää, että lajissa tarvitaan nopeaa älyä ja viiltävää analyysiä. Jokainen kännissä ollut tietää, että laitamyötäisessä äly ei ole nopea eikä analyysi viiltävä. Totuus on vain se, että kännissä ei pärjää pokerissa, varsinkaan jos vastustajat ovat vesi linjalla. Toisaalta raittiusseuran viitta on langennut JPT:n harteille myös siksi, että muiden Jyväskylän historianlaitoksen opiskelijoiden kerhojen tai järjestöjen toimintaan kuuluu käsittääkseni enemmän tai vähemmän väkijuomien nauttiminen. Näin ollen JPT on Jyväskylän yliopiston, tai ainakin historianlaitoksen, raittiusseura numero yksi.

Näin kevään korvalla JPT on uuden haasteen edessä: olemme sopineet, että jos keli sallii, pelaamme kevään viimeisellä kerralla ulkona ja tarkoituksena olisi nauttia myös jalojuomia pelin tiimellyksessä. Saa nähdä kuinka JPT:n käy. Itse epäilen, että meteorologian termein alkuillasta on luvassa kirkasta, tosin iltaan kohden kosteus lisääntyy ja aamuyöksi on luvassa sankkaa sumua, joka jatkunee pitkälle seuraavaan päivään. Lupaan raportoida illan tapahtumista myöhemmin.

Ystävällisin terveisin: Mooses Hauskala

Pokerifingelska

Loose-aggressive vihu reissaa UTG:stä 5BB. Buttonilta tulee reraise ja cutoff menee all-in.

Flopissa gutari, turnissa hieno wräppi, riverillä nuts.

Jäätävä check-raise setillä.

Tiukkis ei saa tolta positiolta mitään respektiä.

Suomea vai englantia? Molempia ja tai kumpaakaan. Pokeria pelatessa vaihtuu kieli melkein huomaamatta, huolimatta pelaajain äidinkielestä. Se on eräänlaista englannin ja äidinkielen sekoitusta, jolle antaa oman mausteensa vielä pokerislangi. Umpienglanninkieliset pokeripelit kuten hold'emit muuntuvat eri kielille hyvin vähän. Monille pelitermeille ei edes ole käännöksiä. Kautta maailman puhutaan flopista, turnista, riveristä, blindeista, buttonista, raisesta, foldista, checkistä, limpistä, chipeistä, stäkistä jne. Usein käännökset ovat kömpelöitä ja suomen kohdalla juontavat juurensa pohjoismaisesta sököstä tai viiden kortin vetopokerista: sokko- tai pakkopanos (se on nykyään ante), uudelleenkorotus, luopuminen...

Toisaalta tietyt käännökset ovat selkeitä ja perusteltuja. Niitä ovat korttien maat ja arvot. Ace on ässä ja King kuningas tai kurko. Sen sijaan Queen ei käänny suoraan, vaan suomessa ollaan rahvaanomaisempia: akka tai rouva. J -kortti ei ole Jussi, kuten alkuperäiskielen Jack -nimestä voisi päätellä. Suomessa on tyydytty Jätkään, joka kuulostaa melkein samalta. Erikoinen käännös on hai, joka ääntyy englannissa samalla tavalla, mutta merkitys on toinen. Joskus voidaan sanoa supisuomalaisittain esimerkiksi 'ässäkorkea peli'. Käsiyhdistelmien lempinimet ovat ihan oma lukunsa. Ässä pari on englanniksi American Airlines, Nuts ja Bullets, suomeksi yleensä naulat. Muuten suomenkielisiä vastineita on vähän: KK on King Kong tai Cowboys, QQ Double Date, JJ Fish hooks, 99 Gretzky, 88 Snowmen, 77 Hammer, AK Big Slick tai Anna Kournikova, KJ Kojak jne. Kakkosparille on löytynyt käännös. Englannin ducks on yksinkertaisesti sorsapari.

Nettipokeri on vankistanut englanninkielisen termin käyttöä maailmanlaajuisesti, etenkin kun suosituimmat lajit ovat erilaiset hold'emit, ja monilla sivustoilla englanti on ainoa sallittu kieli. Täten voisi olettaa, että termistön kääntäminen on pikemminkin vahingollista kuin yhteistä etua palvelevaa. Käännöksille ei aina ole tarvettakaan, sillä termistö on vakiintunut kielenkäyttöön. Sitä paitsi napakka RAISE on paljon ytimekkäämpi kuin sata tuhatta foneettista kiemuraa sisältävä ko-ro-tus. Pelinopeus moninkertaistuu, kun pelaaja checkaa ja foldaa sököttämisen ja kippaamisen sijasta. Korttipelaamisen etu on se, että kielitaitoa ei tarvita. Muutama sana riittää, kunhan osaa säännöt. Ja toiminnot ovat ainakin käännettävissä ja ymmärrettävissä.

Jemmassa periaate noudattaa korttirinkien enemmistöä. Meillä erikoista on se, että kielenkäyttö kohdistuu pelaajiin. Tätä nykyä käytetään tuskin kenenkään oikeaa nimeä. Pojat ovat hienosti tuoneet takaisin allekirjoittaneen ala-asteaikaiset traumat Laivakoirallaan. Samaten on omanlaisensa kirous omistaa sukunimi, joka on suoraan käännettävissä: Shore, Strand, Ufer ja -varsinkin- La Playa. Etunimeen ei ole ollut tarpeellista puuttua, sillä se on tavallaan lempinimi itsessään. Sen sijaan Mikkis, Julli, Late, Jake, Masa sekä oma etymologinen suosikkini Pärttyli ovat vaatineet vähän mielikuvitusta. Mutta vain vähän. Erityisen hauskaa on ollut tunnettujen henkilöiden rinnastaminen jemmalaisiin, kuten Edgars Masalskis ja Rene Arnoux.

Kuten Nuuskamuikkunenkin toteaa: Nimet ovat vakava asia.

I want to play a game - pokerielokuvat syynissä

Pokerielokuva oli käytännössä tuntematon lajityyppi ennen vuosituhannen vaihdetta. Korttipelit, yleensä viiden kortin avopokeri tai sökö, olivat enimmäkseen lännenelokuvien mausteina. Niissä hihoista löytyy ässiä ja huijarin kohtalo on karu. Pokeripöytä tervattavine huijareineen on aina ollut yhtä kiinteä osa westerniä kuin intiaanien hyökkäys postivaunuja vastaan ja viime hetkellä apuun tuleva ratsuväen osasto. Pelaamisen merkitys oli näkyvä, muttei keskeinen. Sen sijaan tiivistahtinen ja äkkinäisiin ratkaisuihin perustuva ruletti todettiin elokuvallisemmaksi. Siinä ei tarvitse osata sääntöjä eikä taktikoida. Riittää kun kuula osuu oikeaan numeroon.

On vaikea sanoa, mikä oli ensimmäinen pokerielokuva. George Roy Hillin (Butch & Kid, Teurastamo 5, Lämäri, Garpin maailma)komediallinen gangsterielokuva Puhallus (The Sting, 1973) lienee ainakin ensimmäisiä tunnettuja. Elokuva sijoittuu kieltolain loppuhetkiin Yhdysvalloissa. Ideana on pikkunilkkien (Paul Newman, Robert Redford) ryttyily sadistiselle Isolle Pomolle (Robert Shaw). Siinäkin pokeri on vain keino päämäärän saavuttamiseksi. Tuolloin kortinpeluu oli vielä syntiä, joten sen yhdistäminen rikokseen oli luontevaa.

Richard Donnerin (Tappava ase -elokuvat, Ennustus, Teräsmies, Ladyhawke) Mel Gibson -elokuva Maverick (1994) oli osa 1990-luvun alun neo-westerniä edustaen sen loppumaininkeja. Nimihenkilö on suurten panosten uhkapeluri, jonka tähti on laskussa, ja joka osallistuu turnaukseen 'todistaakseen itselleen olevansa yhä paras'. Pokerielokuvana Maverick ei vakuuta vääristetyn turnauskuvauksensa takia, mutta elokuva kannattaakin ottaa pikkumukavan veijariviihteen kannalta. On se kevyempi kuin Armoton ja Tanssii Susien Kanssa.

Rounders - ässä hihassa vuonna 1998 oli ensimmäinen täysin pokerinpeluuseen keskittynyt elokuva. Siinä esiteltiin suurelle yleisölle peli nimeltä No-limit Texas Hold'em. Nimekkään kaartin (mm. Matt Damon, Edward Norton, John Malkovich, Martin Landau, Famke Janssen) tähdittämä elokuva oli suuri menestys, ja vaikutti suuresti pokeribuumin leviämiseen kaikkialla maailmassa. Pankki räjähti vasta puolta vuosikymmentä myöhemmin, mutta siemen oli kylvetty. Roundersin jälkeen pokeriharrastuksesta tuli hyväksyttyä ja 2000-luvun alussa jopa trendikästä. Elokuva kertoo kahdesta pahasti velkaantuneesta puoliammattilaisesta (Damon ja Norton), jotka kiertelevät vimmatusti New Yorkin pienissä ja keskisuurissa ringeissä haalien rahaa. Elokuvan nimi tulee juuri tällaisesta pelaajakulkurista. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että elokuvaan saatiin cameoimaan kaksinkertainen pääturnausvoittaja Johnny Chan, jonka saavutuksia kommentoidaan sekä ihailevasti että ironisesti elokuvan aikana. Rounders on elokuvallisesti keskitasoa, mutta pelaamisen kuvaaminen on sen parasta antia. Toki, pelaajat saavat 'liian hyviä' käsiä todella usein, mutta draaman kannalta se on vain välttämätöntä. Sama kaava on sittemmin toiminut menestyksekkäästi myös televisiopokerissa.

Kun ns. Moneymaker -ilmiö iski suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2003, lähti Hollywoodin tuotantokoneisto liikkelle ennennäkemättömällä tavalla. Pokeri oli muotia, joten elokuva oli luonnollinen kanava pelin lobbaamiselle. Intoa oli, muttei juurikaan näkemystä.

No-limit -ikoni Stu Ungar (1953-1998) sai elämäkertaelokuvansa jo vuonna 2003. Elokuvan työnimenä oli High Roller, mutta lyheni sitten ytimekkäästi Stuey. Nimirooliin saatiin TV:stä tuttu Michael Imperioli (Sopranos), joka paneutuu tehtäväänsä kiitettävällä intensiteetillä. Valitettavasti Imperioli ei näytä, kuulosta tai käyttäydy kuin Ungar, mikä vesittää vaikutelmaa. Ohjaaja Vidmer on lähtenyt tekemään esitelmää, ilman turhia kikkailuja ja tehokeinoja. Vain kehyskertomus, joka kuvaa Ungarin viimeisiä hetkiä motellihuoneessa on surrealistinen. Draaman takia Ungarista on tehty elokuvassa värikkäämpi, ja monet pokerilegendat on pistetty hänen piikkiinsä. Sopimusteknisistä syistä kaikki muut hahmot ovat pseudo- tai anonyymejä, mutta laji historian tuntevat tunnistavat varmasti taannoiset legendat. Koska Ungar on ja pysyy marginaalilajin kulttisankarina, ei hän tule koskaan saamaan tämän kummempaa näköiskuvaa. Ainakaan näytelmäelokuvassa. Onneksi dokumentaristit onnistuivat paremmin.

Vuonna 2006 Al Szymanski valmisti Ungar -dokumenttinsa One of a Kind - The Rise And Fall of Stu Ungar. OOAK on tarkka ja todistusvoimainen kuvaus Ungarin vuoristoratamaisesta elämänkaaresta. Mitään ei ihannoida, ketään ei syytetä, kohdetta ei nosteta jalustalle. Szymanski tuntee aiheensa ja hänellä on siitä tietynlainen näkemys. Pokerissa, kuten elämässäkin, mitä tahansa voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Aina kaikki ei ole omissa käsissä, vaikka niin luuleekin. Szymanskin luomus palkittiin parhaan urheiludokumentin Emmyllä.

Samana vuonna maailamlle esiteltiin uudistunyt James Bond ja uusi Bond -näyttelijä Daniel Craig. Sarjan yleisilmeen modernisaation lisäksi myös tiettyjä detaileja ajanmukaisettiin. Alkuperäistekstin Canasta korvattiin Hold'emilla. Ja kunnon Bond -tyyliin kädet ja tuuri ovat mallia ylimaallinen.

Vähälle huomiolle on jäänyt pilipalielokuva nimeltä All in, jossa Dominique Swain (Lolita, Face/off) huomaa omaavaansa yliluonnollisen kyvyn saada riidejä. Tokihan etua on hyödynnettävä. Ja mikäs siinä, kun mentorina on itse Michael Madsen (Thelma & Louise, Reservoir Dogs, Kill Bill, Donnie Brasco), tunnetusti pokerimiehiä.

Pokerilla markkinoitiin myös kepeää ihmissuhde-elokuvaa Lucky You. Sinänsä viihdyttävä elokuva sai taakseen liudan tunnettuja pokeriammattilaisia, joita vilahtelee enemmän tai vähemmän näkyvästi elokuvassa (tunnetuimmat varmaankin Doyle Brunson, Daniel Negreanu, Phil Ivey, Barry Greenstein ja Jennifer Harman; on siellä muitakin). Pokerikasvojen bongaaminen on elokuvan parasta antia. Nimittäin niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, nimekäskään kaarti ei onnistu tekemään asiallista pokerikuvaa. Itse asiassa Lucky You aliarvioi koko lajin ja tekee siitä miltei naurunalaista. Edelleen pätevät kliseet: liian hyviä käsiä, täysin oikeita riidejä, jäätäviä ohivetoja ja lisäksi loppuratkaisu saa lajin tuntevat ökimään. Todellisuudessa kukaan pelaaja, varsinkaan ammattilainen ei tee kuten Eric Banan esittämä päähenkilö. Ei ei. Lucky You käy hyvästä esimerkistä, millainen pokerielokuva ei saa olla.

The Grand (2007) vaikuttaa lähtökohtaisesti mielenkiintoiselta. Kyseessä on lähes kokonaan improvisoitu komedia, jossa joukko näyttelijöitä ja pikkujulkkiksia (mm. Jason Alexander, Woody Harrelson, Werner Herzog, Ray Romano) ottaa osaan oikeaan turnaukseen. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta mieli tekisi kovasti. Niin myöskin toissa vuonna julkaistu Deal, jossa Burt Reynolds koutsaa luonnonlahjakasta slummien kasvattia korttipelien saloihin. Edelleen olisi hauska tietää, mitä kuuluu Phil Hellmuth –elämäkertaelokuvalle. Projekti on ollut työn alla kolme vuotta, mutta usko on luja. Toivottavasti Hän ei esitä itseään.

Lagi tekee tietokonenörtistä silppua

Jokainen pokerinpelaaja uskoo oman pelitapansa olevan aukoton ja ehdottoman menestyksekäs. Epäonnistumiset johtuvat aina vihun maagisesta tuurista ja hetken herpaantumisista. Siksi lähes jokainen on haluton muuttamaan systeemiään. Täten syntyy profiilipelaaja.

Myytti: Tapoja pelata korttia on yhtä paljon kuin on ihmisiä. Totuus: Pelaajaprofiileja on tasan neljä kappaletta, jotka muodostuvat kahdesta eri tason muuttujasta. Lukemattomat pelisysteemit ovat vain näiden hienonhienoja variaatioita, eivät itsenäisiä tyyppejä. Ensimmäinen muuttuja on käsien määrällinen pelaaminen. Jaottelu on konservatiivinen-löysä (conservative-loose). Konsu pelaaja keskittyy muutaman laatukäden valikoimaan ja luottaa käsiensä vahvuuteen. Löysän pelaajan range on laajempi ja häntä vaikeampi laittaa millekään kädelle. Toinen muuttuja on tapa pelata kätensä. Tiukka-aggressiivinen (tight-aggressive). Nimitykset kertonevat kaiken olennaisen. Neljä pelaajaprofiilia ovat näiden yhdistelmät: loose-aggressive, eli LAG, loose-conservative, tight-aggressive ja tight-conservative.

LAG on tyypeistä tunnetuin, sillä sellaiset pelaajat saavat eniten julkisuutta. LAGin etuna on arvaamattomuus. Hän pelaa paljon käsiä ja pelaa ne kovaa. Turnauksissa LAG yrittää kerätä paljon rahaa alusta alkaen, kestääkseen loppupelin rynnistykset, kun käsiä pelataan muutenkin paljon. LAG –pelaamisen heikkous on se, että viikate saattaa heilahtaa milloin tahansa. Aina löytyy joku, joka ei usko. LAG ei pelaa matematiikan sääntöjen mukaan, joten looginen ajattelu kannattaa hylätä häntä vastaan pelatessa. Luovuus ja valikoiva aggressiivisuus ovat tärkeimmät aseet, kun hyökätään LAGin kimppuun.

Tiukka-aggressiivinen ei saa aikaan toimintaa. Hän pelaa niin vähän käsiä (ässäparin ja ison blindin), ettei kukaan uskalla haastaa häntä. Tällaisen TiGR –pelaajan kohdalla potit pysyvät pieninä. TiGRin on saatava vauhti päälle heti ja pidettävä rahantulo tasaisena. Muutoin blindit syövät hänet elävältä. TiGR on lyötävissä kasvattamalla hyvillä käsillä pottia isosti. TiGR:n on nimittäin vaikea kipata laatukäsiään. TiGR bluffaa harvoin, mutta saattaa lyödä spekulatiivisilla vedoilla.

Löysä-konservatiivinen pelaaja tunnetaan piireissä ’paistina’ tai ’fisuna’. LoCon ei ikinä kippaa ennen floppia, varsinkaan korottamattomaan. Range on niin laaja, että heikompia hirvittää. Koska mitä tahansa voi tapahtua. Tällaisen yltiöoptimistisen pelitavan ansiosta LoCon –pelaaja saa niitä ihmeosumiaan. Niitä käy harvoin, mutta osuessaan ovat potitkin melkoisia. LoCon pelaa kätensä rauhallisesti. Hän antaa vihujen hoitaa lyömisen – lähinnä siksi, että varsin usein hänellä on vain ilmaa. Aktiivinen makselu on usein heikon pelin merkki, mutta LoCon pelaa tuplaa tai kuittia. Joko hän kaatuu heti kättelyssä tai menee päätyyn asti.

Tiukka-konservtiivinen (TiCon) on edellisen vastakohta. LoConin tavoin hän tekee turnauksessa kuolemaa alusta alkaen, TiCon tarjoaa hitaamman version. Hänen stackinsä vähenee hitaasti ja tuskaisesti, kunnes hän roikkuu löysässä hirressä. Sitten alkaa rynnistys. Liian myöhään. Turnauksen loppuvaiheessa TiConin miniatyyristacki ei pelota enää ketään, kun rahaa on pöydässä jo miljoona. Sitten taas, osuessaan TiCon tulee kerralla peliin mukaan. TiConin suurin vahvuus on monsterikäsien slowaaminen. Hänelle on normia limpata isoilla pareilla ja check-koolata flopattu valmis peli. Kuten eräs pokeriammattilainen on todennut: ”When a TiGR reraises you, be cautious. When four TiCons call your raise, be very afraid.”

Yleisesti ottaen aggressiivinen pelitapa on turnauspelissä voittava, rahapelissä aggreilu menettää merkitystään, kun käsiä pelataan muutenkin paljon. Yhtä voittavaa pelitapaa ei ole. Tärkeintä on olla vaihteleva. Valikoivuus erottaa erinomaiset pelaajat hyvistä. On osattava ajoittaa toimintansa oikein, otettavaa selvää, millainen pöytä on kyseessä ja oltava askel muita edellä. Ei ole sattumaa, että turnausten kärjessä ovat aina samat nimet. Keep it complex.

Nauru pitkästä ilosta - pari sanaa pokerihuumorista

Tunnettu tosiasia on, että maailman jokainut korttirinki on puhkikuluneiden vitsien hautausmaa. Ne ovat usein enemmän tai vähemmän ekstroverttien tyyppien rentoutusmistilaisuus, jossa päivän rasitukset suolletaan ulos vailla itsesensuuria väsyneenkoomisina purkauksina. JPT ei ole tästä poikkeus. Rinki on varsin mielenkiintoinen erilaisten persoonallisuuksien kavalkadi.

Pokerihuumoria pidetään usein defenssinä, jolla kestetään ohivetojen ja down-swingien tuoma tuska, turhautuma ja ärtymys. Monen pelaajan taktiikka on luoda rento ilmapiiri ja itsestään mukavan imagon. Ei vituta niin paljoa hävitä hauskalle suupaltille kuin kivikasvoiselle tiukkikselle. Yhden pitkän session aikana vitsiniekka saa helposti kanssapelaajansa - jopa entuudestaan tuntemattomia - mukaan leikkiinsä. Verbaaliakrobatia ruokkii itseään ulos sinkovien vitsien myötä. Kunnes lopulta tilanteen karuus tulee ilmi: Ennemmin tai myöhemmin joukon ilopillerit putoavat pelistä pois.

Pokerinpelaajat saattavat pintapuolisesti vaikuttaa jäyhiltä, eleettömiltä ja tunteettomilta laskukoneilta, jotka vain keskittyvät äärimmäiseen kilpailuun ja rahan haalimiseen. Ammattilaisetkin ovat unohtaneet juurensa ja hauskanpidon. Todellisuus on kaukana tästä. Maailma on täynnä ilmeikkäitä ja sanavalmiita, silti piinkovia korttijyriä. Daniel Negreanu nauttii seurasta joka solullaan. Scotty Nguyen vetää oman roolinsa riehakkaasti yli. Phil Hellmuth ei välttämättä ole miellyttävin pelikaveri, mutta taattu yleisömagneetti. Hän saa kaiken sanomansa kuulostamaan ratkiriemukkaalta. Esimerkkejä on muitakin: höyryävä Mike Matusow, kyyninen Dave "Devilfish" Ulliott, cool Phil Laak , yliaktiivinen Gavin Smith ja monet muut.

JPT:ssä lähes kaikki vakiopelaajat tuntevat tai tietävät toisensa jopa vuosien takaa. Muutenkin vaikuttaisi siltä, että JPT houkuttelee paljon samanhenkisiä ihmisiä, jotka kuitenkin mahtuvat samaan sosiaaliseen tilaan. Se madaltaa vitsailukynnystä ja laventaa ulosantia. Jää on murrettu nopeasti. Pelaajien keskinäinen sanailu on pelisessioiden keskeinen mauste. Kuluneita fraaseja on Jemman seinä ja varsinkin lattia täynnä. Tämä on kivaa, sillä ilman tällaista metapokerillista ulottuvuutta olisi pelaaminen hyvin ankeaa. Pelaaminen ei ole olennaisinta, kun panokset ovat mitä ovat - pelin tasosta puhumattakaan. Tärkeimmät syyt löytyvät kategoriasta 'ja muuta'.

Tuskin kellään oli syksyllä 2008 aavistustakaan siitä, millaiseksi yhteisöksi JPT lähtisi kehittymään. Jokainen pelaaja on tuonut oman lisänsä sosiaaliseen pääomaan. Häveliäisyyssyistä en lähde erittelemään ihmisten huumorintajuja tämän tarkemmin. Huumorin tyyli vaihtelee räävittömyyksistä hiekkapaperinkuivaan itseironiaan ja puujalkavitseistä komediallisten sitaattien kautta suoranaiseen nälvimiseen (kuvaavampi termi olisi vähän rumempi sana). Koska käyttökelposia vitsejä on maailma vinollaan, ja kaikki me tiedämme, miten hauskaa niiden kierrättäminen on, voinen todeta, että JPT:n hauskuus on taattu jatkossakin.

"Opettelehan poeka pelloomaan/jakkoomaan."
"HELILEIJAA!"
"Se jää... arvoitukseksi."
"Oh, the bitch!"
"Sitä se äitikin sanoi vaikkei mitään puhunu."
"Pistä Mikko se pieni blind, ku se kuuluu pelin sääntöihin."