Mestaruuteen vaaditaan lajista ja lajityypistä riippumatta kahta asiaa: tahtoa ja tappajan vaistoa. Naiivi ajatus sinänsä. Eikö voitontahto ole päällimmäinen motiivi, kun kamppaillaan mestaruudesta - Jemmassakin? Mikään ei ole kauempana totuudesta. Jemmassa on paljon pelaajia, joilla on jompaa kumpaa mutta harvalla molempia. Siksi Jemmassa on vain kolme mestaria kahdeksan kauden aikana. Johannes Heikkilällä on tappajan vaistoa kenties enemmän kuin kenelläkään toisella, mutta häneltä puuttuu tahtoa. Siksi hän on hävinnyt mestaruuden kalkkiviivoilla kahdesti. Ei epäilystäkään, etteikö hänellä edes yhden perussuorituksen jälkeen olisi ainakin yksi mestaruus. Mikko Hiljasella ja Lauri Karvosella on tahtoa enemmän muttei jälkeäkään tappajan vaistosta. Kumpikin on yksinkertaisesti liian lempeäluonteinen kulkeakseen voitosta voittoon viikko toisensa jälkeen. Vaikuttaa edelleen siltä, että Ran-dynastia säilyy murtumattomana. Ei tietysti voi koskaan tietää, mitä uusi syksy tuo tullessaan. Vanhemmat Jemmat muistanevat Tuomas Olkkolan, joka fuksisyksynään 2009 kävi pelaamassa seitsemän turnausta ja tienasi niistä laadukkaan pelin myötä yhdeksän pistettä. Ei epäilystäkään, että suuremmalla viitseläisyydellä Olkkola olisi ollut lähellä mestaruutta, johon ko. kaudella riitti ainoastaan 15 pistettä.
Jemma-mestareita Ranka (4x), Ranta (3x) ja Rantonen (1x) yhdistää pelin lainalaisuuksien omaksumisen lisäksi fokuksen pitäminen pelissä. Dynastia vei muuten kaksi ensimmäistä sijaa neljännen kerran.
Näin se sitten päättyi:
1. Rene Ranka (23pts). Tasaisen tappavaa suorittamista läpi kauden. Ei loistanut missään vaiheessa muttei myöskään notkahtanut. Saattoi koko kauden lähinnä tarkkailla, kuka kulloinkin oli toisena. Kaukana toisena. Gongi saattoi pelastaa, sillä tehot jäivät muita mestaruuskausia matalimmiksi. Ainoa, joka pelasi kauden kaikki 31 turnausta.
2. Lasse Ranta (22pts). Kevätkauden kirous jatkuu. Kauden viidestä voitosta neljä tuli huhtikuun aikana. Sitä ennen takkuista ja pelilaatu heikkoa. Kuntokäyrä nousujohteinen, ja on yleensä ollut parhaimmillaan syksyllä. Toisen kerran peräkkäin kauden tuottoisin pelaaja.
3. Tapio Väänänen (18pts). Huikea tulosparannus syksystä. Sijoitus parani viisi pykälää, keskiarvo 0,2 ---> 0,67. Haastoi jopa mestaruudesta, mutta lopulta oli tyytyminen pronssiin. Kova tulos sekin.
4. Joonas Luoti (12pts). Aloitti kauden epävirallisen heads-up -cupin voitolla, eikä JPT:inkaan kaksinpeleissä parempaansa kohdannut. Sijoitus pysyi, mutta pistekeskiarvo koheni melkoisesti. Saatava suoritustaso tasaisemmaksi voidakseen toden teolla taistella mitaleista.
5. Vilma Hakola (11pts). Tehot suurin piirtein samoja kuin viime kaudellakin, samoin sijoitus. Aktiivisemmalla pelimäärällä mitaliainesta. Paras Nefa-Jemma, vaikkakin ilman todellista haastajaa.
6. Joonas Partanen (9pts). Todella kova pistekeskiarvo (0,9) ja pelilaadullisesti tasokkain kausi. Parannus on melkoinen umpisurkean syyskauden jälkeen. Potentiaalia ja asennetta löytyy, muttei juurikaan tahtoa. Voitti suuria turnauksia, joiden ansiosta oli kauden toiseksi tuottoisin pelaaja.
6. Mikko Hiljanen (9pts). Muuttunut rutiinikävijästä mielialapelaajaksi. Välillä välinpitämätön turisti, välillä pöydän kuningas. Ei ole jäänyt yhdelläkään eheällä kaudella ilman voittoa, muttei ole toisaalta vieläkään saavuttanut mitään merkittävää. JPT-historian tappiollisin pelaaja jäi tälläkin kaudella pakkasen puolelle.
8. Antti Kiviranta (6pts). Todennäköisesti ainoa, jolle pelaaminen on puhdasta hauskanpitoa, ilman kilpailuaspektia. Osallistui historiantekemiseen, kun kaksi eri Nefaa voitti JPT:n molemmat viikkoturnaukset.
9. Mio Taalas (3pts). Hit and run; yksi peli, yksi voitto. Katosi sitten Jemman näköpiiristä yhtä mystisesti kuin sinne oli ilmestynytkin.
9. Matti Rantonen (3pts). Kertakäynnillä napattu voitto osoitti tatsin olevan tallessa. Oli ansiokkaampi Ran-dynastian propagandakoneistona ja henkisenä valmentajana sillä välin, kun taistelevat joukot kentällä hakivat pisteet kotilinnakkeeseen.
9. Niko Varjus (3pts). Eeppistä epäonnea. Lähti kolmesti heads-upiin chip leadissä, ja törmäsi joka kerta seinään. Riittääkö motivaatiota vielä ensi kauteen?
12. Ville Salmela (2pts). Kenties vielä tragikoomisempi tapaus. Kaksi enemmän tai vähemmän ehjää kautta, 23 peliä, 4 pistettä, 0 voittoa. Selvästi ulkoisten suorituspaineiden rasittama.
12. Lauri Karvonen (2pts). Keskeneräinen kausi, mutta ainakin pisteputki säilyi. Jemma-tulevaisuus pöytien veteraanille avoin.
14. Johannes Heikkilä (1pt). Kolminkertainen mitalisti ja suurten pottien pelote oli tällä kaudella pelkkä varjo.
15. Petrus Kauppinen (0pts). Yrittäminen lopahti ensimmäisten pelien jälkeen. Piste- ja pudotustilastossa kiikarit.
Jemma-mestareita Ranka (4x), Ranta (3x) ja Rantonen (1x) yhdistää pelin lainalaisuuksien omaksumisen lisäksi fokuksen pitäminen pelissä. Dynastia vei muuten kaksi ensimmäistä sijaa neljännen kerran.
Näin se sitten päättyi:
1. Rene Ranka (23pts). Tasaisen tappavaa suorittamista läpi kauden. Ei loistanut missään vaiheessa muttei myöskään notkahtanut. Saattoi koko kauden lähinnä tarkkailla, kuka kulloinkin oli toisena. Kaukana toisena. Gongi saattoi pelastaa, sillä tehot jäivät muita mestaruuskausia matalimmiksi. Ainoa, joka pelasi kauden kaikki 31 turnausta.
2. Lasse Ranta (22pts). Kevätkauden kirous jatkuu. Kauden viidestä voitosta neljä tuli huhtikuun aikana. Sitä ennen takkuista ja pelilaatu heikkoa. Kuntokäyrä nousujohteinen, ja on yleensä ollut parhaimmillaan syksyllä. Toisen kerran peräkkäin kauden tuottoisin pelaaja.
3. Tapio Väänänen (18pts). Huikea tulosparannus syksystä. Sijoitus parani viisi pykälää, keskiarvo 0,2 ---> 0,67. Haastoi jopa mestaruudesta, mutta lopulta oli tyytyminen pronssiin. Kova tulos sekin.
4. Joonas Luoti (12pts). Aloitti kauden epävirallisen heads-up -cupin voitolla, eikä JPT:inkaan kaksinpeleissä parempaansa kohdannut. Sijoitus pysyi, mutta pistekeskiarvo koheni melkoisesti. Saatava suoritustaso tasaisemmaksi voidakseen toden teolla taistella mitaleista.
5. Vilma Hakola (11pts). Tehot suurin piirtein samoja kuin viime kaudellakin, samoin sijoitus. Aktiivisemmalla pelimäärällä mitaliainesta. Paras Nefa-Jemma, vaikkakin ilman todellista haastajaa.
6. Joonas Partanen (9pts). Todella kova pistekeskiarvo (0,9) ja pelilaadullisesti tasokkain kausi. Parannus on melkoinen umpisurkean syyskauden jälkeen. Potentiaalia ja asennetta löytyy, muttei juurikaan tahtoa. Voitti suuria turnauksia, joiden ansiosta oli kauden toiseksi tuottoisin pelaaja.
6. Mikko Hiljanen (9pts). Muuttunut rutiinikävijästä mielialapelaajaksi. Välillä välinpitämätön turisti, välillä pöydän kuningas. Ei ole jäänyt yhdelläkään eheällä kaudella ilman voittoa, muttei ole toisaalta vieläkään saavuttanut mitään merkittävää. JPT-historian tappiollisin pelaaja jäi tälläkin kaudella pakkasen puolelle.
8. Antti Kiviranta (6pts). Todennäköisesti ainoa, jolle pelaaminen on puhdasta hauskanpitoa, ilman kilpailuaspektia. Osallistui historiantekemiseen, kun kaksi eri Nefaa voitti JPT:n molemmat viikkoturnaukset.
9. Mio Taalas (3pts). Hit and run; yksi peli, yksi voitto. Katosi sitten Jemman näköpiiristä yhtä mystisesti kuin sinne oli ilmestynytkin.
9. Matti Rantonen (3pts). Kertakäynnillä napattu voitto osoitti tatsin olevan tallessa. Oli ansiokkaampi Ran-dynastian propagandakoneistona ja henkisenä valmentajana sillä välin, kun taistelevat joukot kentällä hakivat pisteet kotilinnakkeeseen.
9. Niko Varjus (3pts). Eeppistä epäonnea. Lähti kolmesti heads-upiin chip leadissä, ja törmäsi joka kerta seinään. Riittääkö motivaatiota vielä ensi kauteen?
12. Ville Salmela (2pts). Kenties vielä tragikoomisempi tapaus. Kaksi enemmän tai vähemmän ehjää kautta, 23 peliä, 4 pistettä, 0 voittoa. Selvästi ulkoisten suorituspaineiden rasittama.
12. Lauri Karvonen (2pts). Keskeneräinen kausi, mutta ainakin pisteputki säilyi. Jemma-tulevaisuus pöytien veteraanille avoin.
14. Johannes Heikkilä (1pt). Kolminkertainen mitalisti ja suurten pottien pelote oli tällä kaudella pelkkä varjo.
15. Petrus Kauppinen (0pts). Yrittäminen lopahti ensimmäisten pelien jälkeen. Piste- ja pudotustilastossa kiikarit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti